Satunnainen suojaamaton verkko.

Mieleni on yhtä mustaa kuin ilmakin. Synkkä ja sateinen. En oikein tiedä enään mitä tehdä ja miksi tämä tekee minut niin kovin usein niin kovin surulliseksi että ihan vatsassa vääntää.

Eilen odotin puhelua tai edes viestiä ja kun en saanut mitään pahoitin mieleni entisestään.
Tässäkään ei voi osoitella ketään syyttävällä sormella. Ei se ole kenenkään syy, mistä toinen olisi voinut tietää ja miksi en sitten itse soittanut. Pistin kyllä viestin mutta se vaan pahensi oloani.

Niin yllättävää kuin se onkin, löysin lohtua urheilusta. Aluksi olin suunnitellut että menisin Villen ja tämän kavereiden kanssa yhteen baariin peliä katsomaan mutta saavuin paikalle niin myöhään ettei olisi ollut mitään toivoa päästä sisälle ennen pelin alkua. Hieman harmistuneena lähdin lampsimaan takaisin päin. Matkalla otin kuitenkin itseäni niskasta ja kysyin että miksi en vain mene johonkin muuallevaikka sitten yksin. Ja miksi ei. Löysin matkalta mukavan oloisen paikan joka pursusi Suomi faneja sotamaalauksissaa ja muita siististi pukeutuneita ihmisiä. Paikka ei ollut aivan tukossa eikä ulkonakaan ollut jonoa. Pujahdin sisään ja etsein itselleni mukavan paikan pienemmän screenin luota.
Olen viimeaikoina oppinut juomaan yhä kuivempaa ja kuivempaa siideriä ja uudeksi suosikiksi nousi juuri tuon kyseisen paikan huvilan omenasiideri. Paikan nimi oli muuten Villi Wäinö, jonka sisustus oli hyvin maanläheinen ja lämmin.

Voi sitä kansan surua kun Ruotsi otti ensimmäisen maalin. Se oli suorastaan käsinkosketeltavaa. Enään en tuntenut huonoa omaatuntoa omasta olostani. Ja voi sitä mylvinnän määrää kun suomi tasoitti toisen erän lopussa. Joku taisi taputtaa selkääni, ei siinä hälinässä ottanut selkoa.
Tästä eteen päin peli oli silkkaa hurmaa ja täytyy myöntää että eilinen peli oli oikeasti mielenkiintoista katseltavaa.
Jännite ja kansaan iskostunut toivo erän puolivälissä, tilanteen olessa 3-1 suomelle, hiveli läpimästi mustaa sadepilveäni.

Suomi voitti. Se ihan oikeasti voitti. Korvani menivät lukkoon ja jäin jalkoihin. Joku aivan tuntematon pelipaitainen hyppäsi kaulaani ja antoi poskelleni suukon ja katosi sitten ihmismassaan. Tilanne oli suorastaan humoristinen.
Kävelin hyvin mielin kotiin, ihmisten laulun saattelemana.

Urheilu yhdistää ihmisiä.

Tämä päivä ei alkanut yhtään sen valoisemmin kuin olin eilen itsestäni tuntenut. Saavuin kadullani olevaan kahvilamarkettiin jossa oli lupaava alku, asiakkaille ilmainen w-line. Harmikseni verkon kanssa oli ongelmia eikä koneeni lopuksi sitten yhdistänyt nettiin. Nyt kirjoitan tätä merkintää notepadilla.

Tämän päivän pieni valo on kuitenkin tämä paikka, kaunis sisustus ja rauhoittava musiikki, sekä tuo todella suloinen kiharatukkainen pieni poika joka epävarmalla kielellä tuli puhumaan minulle ruotsia. Poikaa oli muutenkin mukava seurailla kun se sattui karkailemaan äidiltään jatkuvasti. Herttainen ilmestys.
Kun äiti vihdoin sai pojan kuriin ja pakattua vaunuihin, poistui minun hetken iloni sateen sekaan. En tiedä huomasiko tuo lapsi harmitukseni, mutta se heilutti minulle, vainuistaan ja sanoi hej hej.

Ehkä minun todella pitäisi piristyä.

P.S outoja seksi ääniä rappukäytävässä.