Loppua kohden parantuneesta treenistä huolimatta olo on sellainen että haluan itkeä.
En olekkaan inhonnut itseäni näin paljoa taas vähään aikaan.
Olen viimeaikoina ollut hyvinkin..._erittäin_ epämotivoitunut ja oma saamattomuuteni inhottaa minua.
En halua aamuisin nousta sängystä katsomaan itseäni takkuilemassa yksinkertaisten asioiden kanssa.
Ympärilläni ei ole enää ainuttakaan ihmistä joka olisi motivoimassa minua.
Olen aina ollut harvinaisen luuseri itseni motivoimisessa ja siksi olen tarvinnut muita ihmisiä ympärilleni, lähes päivittäin.
On hankalaa taistella tälläisen asian kanssa kun elää ihmisen kanssa joka ei näytä tunteitaan, innostu mistään tai osoita minkään laista kiinnostusta mihinkään.
On muuten ihan naurettavaa miten paljon innostun kun joku itsenäisesti ottaa minuun yhteyttä
tai muuten vain hakeutuu seuraani.
